Kasvatustieteen opiskelijalähettiläs esittäytyy

Heipsan!

Täällä kirjoittelee Mari, neljännen vuoden luokanopettajaopiskelija kasvatustieteiden ja psykologian tiedekunnasta. Minulla on käynnissä ensimmäinen lähettiläskausi, ja nyt kerron teille opiskelijatarinani. 

Tavallinen koululainen

Olen pienestä pitäen tykännyt käydä koulua. Parasta siellä on aina ollut uuden oppiminen. Rakastan tutkia tämän upean maailmankaikkeutemme pieniä ja suuria ihmeitä, niin luonnon- kuin ihmisvoimien kiemuroita. Minulle oppiminen on seikkailua, ja ajattelen, että opettajat toimivat koulussa seikkailunjohtajina. Kaikki opettajat eivät sitä ehkä ymmärrä ja saavat siksi oppimisen maistumaan joskus puulta.

Minulla ei ole mitään supertaitoa. En ole koskaan ollut millään tietyllä osa-alueella erinomainen, vaan kaikessa keskinkertainen. Siten ei myöskään opiskelupaikkaa valitessani noussut mikään tieteenala ylitse muiden. Tykkäsin kaikista oppiaineista lähes yhtä paljon. Yläkoulussa ja lukiossa kaverini kertoivat näkevänsä minussa selvän opettajan, mutta minä itse en nähnyt opettajuudessa mitään kiinnostavaa. Ainakaan alakoulun opettajaa minusta ei ikinä tulisi, vannoin.

Kova työ palkitaan

Lukiossa neutraali suhtautumiseni matematiikkaa kohtaan muuttui viha–rakkaus-suhteeksi. Kurssiarvosanani notkahtivat hyvän alun jälkeen nopeasti. Suoritin toisen ja kolmannen vuoden matikan kurssit tasaiseen tahtiin arvosanoin 6,6,6,6,6,6… En olisi enää jaksanut jatkaa yrittämistä, sillä vaikka käytin paljon aikaa matematiikan opiskeluun, ei tulosta tullut. Vuodatin opettajalle ahdinkoni tuloksettomasta opiskelusta, mutta opettaja kannusti eteenpäin. Jatka vain, hän sanoi. Jatka vain, kova työ palkitaan kyllä. En uskonut, mutta jatkoin. Matematiikan 17 kurssista oli jäljellä enää muutama ja suurista toiveistani vain hippunen. Päätin vain suorittaa loput soveltavat kurssit, läpäistä ylioppilaskirjoitukset ja jatkaa sitten lukiosta eteenpäin ilman matematiikkaa.

Soveltavien kurssien arvosanat kuitenkin yllättivät: totuttu kuutonen kääntyikin ympäri, ja sain lopuista matematiikan kursseista kiitettävät arvosanat. Ylioppilaskirjoituksissa menestyin odotettua paremmin, ja uskotte varmaan, että tyytyväisyyden tunne oli syystäkin valtaisa. Ymmärsin, että ilman opettajaa olisin luovuttanut matematiikan suhteen jo kauan sitten. Tuntui käsittämättömältä, että opettajan sana kävi toteen; kova työ todellakin palkittiin. Se palkittiin, vaikka en siihen jaksanutkaan uskoa. Päätin, että samanlaisia tarinoita haluan minäkin olla opettajana tekemässä. Auttaa ihmisiä jaksamaan, jatkamaan ja lopulta voittamaan itsensä.

Haku yliopistoon

Kevään yhteishaussa pääsin Jyväskylän yliopistoon matematiikan aineenopettajakoulutukseen, ja lykkäsin aloittamista välivuoden ajaksi. Opinnot aloitin syksyllä 2015. Menestyin opinnoissani hyvin, mutta en nauttinut opiskelusta enää yhtään. Oppimisen ilo, jota aina ennen olin tuntenut, oli kadoksissa. Matematiikka ei sittenkään tuntunut omalta alalta, mutta en keksinyt sopivampaakaan. Alkoi ankara pohdinta, jota seurasi lukuisat keskustelut eri ihmisten kanssa. Kevään hakuaika läheni, eikä minulla ollut edelleenkään aavistusta tulevaisuudestani.

Hakuaikaa oli jäljellä enää yksi tunti, enkä ollut saanut päätöstä aikaan. Haku oli tehtävä heti. Alaa halusin vaihtaa, kaupunkia en, joten aloin selata Jyväskylän yliopiston tarjontaa. Sivuaineena kasvatustieteet oli tuntunut mukiinmenevältä, tilastotieteet taas ei. Sen perusteella laitoin varttituntia ennen haun sulkeutumista luokanopettajakoulutuksen ykköskohteeksi ja muita kasvatustieteen opintosuuntia toiseksi ja kolmanneksi. Matematiikan, tilastotieteen ja kasvatustieteen opintojen ohelle tuli Vakava-lukemisprosessi. Tekemistä oli liikaa, mutta minulla oli ehkä suunta tulevaisuudelleni.

Opettajaksi sittenkin

Koitti kesä, ja soveltuvuuskokeiden tulokset saapuivat. Aloittaisin syksyllä luokanopettajan opinnot. Asia, jonka olin lukiossa vannoen kieltänyt koskaan tapahtumasta, oli tapahtunut. Minusta tulisi opettaja alakouluun. Saisin tehdä merkityksellistä ja tulevaisuuteen suuntautuvaa työtä. Saisin olla tukemassa ja ohjaamassa lasten oppimisprosesseja. Saisin olla luotettava ja turvallinen aikuinen lapselle, jolta sellainen puuttuu.

Nyt minulla on meneillään 4. vuosi luokanopettajankoulutusta, enkä voisi olla oikeammassa paikassa. Yläkoulu- ja lukiokavereideni näkemä opettajuus minussa taisi olla aitoa, ja nyt olen itsekin valmis näkemään tuon opettajuuden. Luokanopettajan opinnoissa kehittyy kasvatuksen ja opetuksen asiantuntijaksi. Opinnot valmistavat luokanopettajan monipuoliseen työhön, joka haastaa joka päivä oppimaan uutta. Parasta täällä Jyväskylän yliopiston opettajankoulutuksessa on käytännön arjen ja tieteen yhdistyminen. Aamupäivällä istutaan luennolla kasvatustieteen teorioiden parissa, ja iltapäivällä taotaan puukkoa hiiliahjon tulessa. Opiskelu tapahtuu pääosin ryhmätyöskentelynä eli yksin ei tarvitse puurtaa. Lisäksi koko Jyväskylän yliopiston opettajankoulutus on nykyaikaista ja tulevaisuuteen suuntautuvaa, mikä valmistaa tulevia opettajia hyvin yhteiskunnassa tapahtuviin muutoksiin. Monipuolisuus on siis näissä opinnoissa taattu!

Lopuksi

Taisin olla aika pihalla haaveistani, mutta niin vain minäkin löysin oman alani. Luulenpa, että meitä on monia, jotka löytävät oman juttunsa kokeilun kautta, tietämättä sitä etukäteen. Ei kannata lannistua, vaikka omaa juttuaan joutuisi miettimään ja etsimään, sillä varmasti se löytyy vielä. Yhdelle meistä suunta on alusta asti selkeämpi kuin toiselle, mutta kaikille meille paikka löytyy.

Tsemppiä kaikille loppusyksyn kiireisiin!

Terkuin

Mari

Kasvatustieteen opiskelijalähettiläs

PS. Kysy rohkeasti luokanopettajan ja kasvatustieteen opinnoista tai muista asioista somessa tai sähköpostilla!

Kuvat: Mari Puhakka